Noniin

http://lucylustheartbeat.blogspot.com/ <- blogini uusi osoite sinne kirjoittelemaan niitä kommentteja mielinmäärin ja olisin tyytyväinen jos niitä tulisi. Blogi siirtyy lopullisesti tuohon osoitteeseen, tosin en poista tätä vanhaa vielä jos ihmiset haluavat lueskella näitä juttuja.

Ilma

Heti kun on vetänyt jalat ja kyljet auki, on seesteistä ja harmaata.
En kuole vielä tänäänkään.

Heihei ja hyvää loppu elämää

Vois tästä vaikka lähtee valuttamaan itsensä kuivaksi. En enää jaksa tätä, kaikki kasaantuu harteille ja en näe valoa, en näe loppua tälle tuskalle.
Ei kukaan jaksaisi tällaista.
Ja minä, pieni heikko ihminen, sairas ja haluton.
MInä haluan nyt mennä pois.

Juu..

Mitä ilmeisemmin muutan blogin osoitetta, koska en todellakaan tiedä miten tuon kommentoinnin saan pelaamaan. Tässä oon yrittäny opetella xml-kieltä ja vaikka mitä, mutta ei tämä suostu yhteistyöhön.
Heitän hanskat tiskiin.

Perkele

Voiko joku fiksu kertoo mulle miten saan ton kommentointi homman taas toimimaan. Itte vasta huomasin nyt että, piru mulle ei voi laittee edes kommentteja nii jos joku on nero nii voi vaikka laittaa sähköpostia minulle lotta.ruutiainen@gmail.com kiitos.

Päivä 20..

..Kuun sammumisesta.
Olotila: Hyvin ahdistunut, surullinen, voimaton
Aika: 21:27

Jotkut päivät on ihan okei, suurinosa vain hillitöntä hysteriaa ja kouristelua.
Minä kuolen tähän loppujen lopuksi, tämä tappaa minut henkisesti.
En osaa päästää tätä ulos, aivan kuin se ei edes haluaisi tulla. Mitä tahansa teenkin, se seuraa.
Yritän katsoa peiliin, mutta miten minä voin? Miten voin katsoa itseäni edes hetken syyttämättä, kritisoimatta, kun mieleni tekisi vain huutaa ja rikkoa kaikki, mitä saan käsiini.
No, ei siitä huolta, ei minulla varmaan olisi siihen edes voimia, ehkä joku naurettava heikko lyönti kohti lasia ja itkupotku seinään. S-ä-ä-l-i-t-t-ä-v-ä-ä.

Minä olen ruvennut keksimään itselleni tekosyitä, miksi en menisi kouluun, miksi en lähtisi paria tuntia aikaisemmin, ja olen huomannut lusmuilevani. Olen niin väsynyt ja riittämätön tunne itsestäni ei haluaisi helpottaa nukkumistani. Minä murskaannun.

Olen palasina, olen ollut aina, Kuu piti minut yhdessä voimakkaalla otteellaan, kontrollillaan jonka olen todennut itselleni hyväksi. Minä tarvitsen ihmisen, joka pitää minut aisoissa, minä tarvitsen hänet, joka jaksaa ymmärtää ja potkii minua ylöspäin. Minä tarvitsen jonkun, joka komentaa ja pitää minut tunteessa, että voin aina parantua.

Nyt minä en voi parantua. Se on fakta.

Tässä vaiheessa aion palata todellisuuteen:
Hyvästi Kuu.

21:38

Me aina, mutta ei koskaan

Oma elämä on niin turtaa nyt. Vähän väliä yrittää olla tosi iloinen, mutta ei kuitenkaan.
Onnea en taida tuntea vielä pitkään aikaan. En todellista.
Vaikka voin nähdä, jutella, kuulla, se ei ole todellakaan helpottavaa, eikä helppoa.
Sitä vain vääntelehtii tuskassa ja yrittää selviytyä parhaansa mukaan.

Ja olen kyllä vähän loukkaantunut tällä hetkellä muistakin syistä.
Harkitsen vakavasti Kahlittu vapaa siisti lutka tekstin poistamista koska en halua että ihmiset löytävät blogini hakusanoilla "lutka/lutkien blogi", "lutka kuopio" yms.. Pistää vähän vihaksi, kuitenkaan, kaikki jotka minut tietää en todellakaan ole lutka, sanan oikeassa tarkoituksessa ja arvottomuudessa. No arvottomuudessa pääsen kyllä aika lähelle.

Palatakseni aiempaan, en tiedä miten tässä käy. Olen melko varma että ei hyvin,
mutta en voi vielä tietää..

Päivä 4..

..Kuun sammumisesta.

Olotila: Ahdistunut

Aika: 16:04

Tuntuu jo iäisyydeltä. Krapula ja turvonneet silmät. 

On semmonen olo kokoajan, että en osaa enää olla minä. Että teen kaiken erilailla,

että tunnen kaiken eritavalla, kuin ennen.

Ilman päihteitä, on liian todellista. Ei mitään pakokeinoa.

Sitä vaan odottaa, että pääsisi uudelleen Ihmemaahan. Siellä on minun Kuu.

Nyt sitä tässä vaan istuu, katsoo koneen näyttöä ja miettii, mitä annettavaa minulla enää on.

Hyvin mahdollisesti ei yhtään mitään, ei kenellekään.

Jos voisin vaan olla kokoajan Unessa, muokata niistä mieleiset ja nukkua.

Ei herätä koskaan.

16:14

Kuu

Minulla ei ole ajatuksia nyt. Se on hyvä, ei tarvitse huolehtia vähään aikaan kaikesta.
Olo on hieman helpottuneempi kuin eilen ja tiedossa onkin ihan mukava ilta.
Toisin sanoen alkoholia.

Vaikka kuinka ihana ja euforinen tämä seesteinen tilani on, palaan kuitenkin vielä eilisiin ajatuksiini ja katkaisen  tämän lamauttavan hyvän oloni. Hetkeksi.

Eilen..
Tuntui siltä, että joitain asioita olisi parempi ollut jättää tekemättä, sanomatta. En vain puhu parisuhteestani vaan kaikesta viimeisimpaan vuoteen liittyen. Olen tehnyt monia vääriä päätöksiä. Ja ne asiat, pahat, ilkeät, paskamaiset asiat ovat ennenkaikkea latoneet sellaisen painon harteilleni, että en tiedä mistä alkaa purkaa, ennenkuin romahdan. Olen liian mulkku yleensäkin ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole tärkeitä, ja uskokaa pois vain muutama on tärkeä. Siksi kaiken käsittelystä tulee vieläkin vaikeampaa.
Se on helppoa syyttää itseään, mutta miten erottaa fakta fiktiosta, ettei samalla kasaa lisää syyllisyyttä jo valmiiksi suureen taakkaan?
Minä tärisen, olen niin täynnä vihaa. Siitäkin haluaisin päästä pois. Jatkuvasta agressiosta.
Mitä minä teen asialle? Itken ja valitan.

Minä oikeasti yritän parantua. Minä haluan parantua. Minä yritän.

Minä rakastan sinua Kuu.

CUTTING, SELF-INJURY

Joo, mä myönnän nyt täysin. Myönnän suoraan, että minä teen sitä.
Minä vahingoitan itseäni, minä vahingoitan muita.

Alone

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Miten minun pitäisi selvitä ilman häntä? Kyllä me molemmat tiedämme, että näin on parempi. Ainakin pitäisi olla. Mutta minusta tuntuu niin ristiriitaiselta. Melkein kaksi vuotta, ja nyt, kaikki onkin ohi.
Ei sitä vieläkään oikein haluaisi uskoa. Eikä tajuta.

Mutta takaisinpäin ei voi palata.

Olen muutenkin kussut kaiken. Annoin uudenvuoden lupauksena etten ole itsekriittinen. Jaksa nyt lumppu olla vähän aikaa haukkumatta itseäsi. Eikun hups.. sieltähän se solvaus jo tulikin.

Pitäisi varmaan vaan maata sängyssä ja popsiä lääkkeitä, itkeä ja kysyä typeriä kysymyksiä itseltään, joihin on tasantarkkaan vastaus, mutta omasta mielestään se on väärä, ja oikea vastaus löytyy. Parempi vastaus.
Nyt hengitys alkaa olla vähän vakaampi. Ajattelen vieläkin jotain sydänvikaa.

No tulipahan sitten vedettyä kännit, yksin. Katsoen nyyhkyleffoja ja pillittäen aamun pikkutunneille, kunnes sammuin. Aamulla heräsin kun veli toi kahvin sängyn viereen ja sanoi että pitää herätä ja siivota ennenkuin vanhemmat tulevat takaisin kotiin.
Ei meillä kovin sotkuista ollut.

Yrittäis tässä nyt kahlata täällä polviin asti ulottuvassa jääkylmässä vedessä ja täristä ilman apua.
Kyllä minä selviän, kyllä minä pärjään.

"Taide syntyy tuskasta"

...bullshit.

Tänään maalannut taulun, äidille huomiseksi syntymäpäivälahjaksi. Tänään aloittanut asiakastyön koulussa.
Tänään tuijottanut tyhjää ruutua ja ihmetellyt, mitä helvettiä.

Punainen hiusväri alkaa kulahtaa, aika värjätä uudelleen. Kasvot ovat niin elottomat, hieman sinertävät, että täytyy maalata nekin, joka aamu terveen väriseksi tummemmalla meikkivoiteella. Silmänalusia en saa vaaleiksi millään. Ne ovat mustat, tekevät silmäni elottoman näköisiksi.

Olen taas räjähtämispisteessä.
Sen jo huomaa siitä, että alan käyttäytyä yli energisesti, kai se on jotain "huomionhakua" omalla tavallaan. Vaikka pyrin kyllä kertomaan kaikille että "se on vain minun luonne", jota se myös onkin. Toivon että paine purkautuu, niin, että ei tarvitse vaan täristä sakset kädessä huoneen nurkassa ja muistella mitä viisi minuuttia sitten juuri tapahtui, kun vielä muistin kaiken. Kyllä minä varmaan selviän...

Sydän ei tahdo rauhoittua. Se vain takoo ja takoo. Hetkellisesti tässä jo olen miettinyt mahdollista sydänvikaa. Hengitys on vaikeaa aikaajoin. Keuhkoihin koskee, eikä tupakka tahdo auttaa asiaa. Melkein hetkellisesti ajattelin, että saatan jopa itse olla syypää tähän kaikkeen, olisikohan näin..

Jospa tästä menen "nukkumaan" ja odotan että hengitykseni tasaantuu.
Jospa ihan hiljaa vain itkisin peiton alla, jostain minimaalisesta asiasta, mutta todella hiljaa ettei veli kuule.
Jos vain yrittäisin rauhoittua ja lokeroida asiat päässäni niin, että oikeasti saisin unta.
Joskushan se on tehtävä..

Kuitenkin,
hyvää yötä, toivoo Lucy.

Hankalaa

En taaskaan tiedä mitä kirjottaisin, mistä kertoisin ja mitä haluaisin oikeastaan jakaa kanssanne.
Otan yhä vastaan aiheita mistä haluaisitte tietää kuulla ja mielelläni kuulisin mitä odotatte tältä blogilta.

Koska eihän tällä ole mitään muuta syytä kuin purkaa paineita jota siis teen kirjoittamisen kautta, olkoon se yksi aihe erikseen josta voin kertoa, mutta siitä on tullut taas jonkinnäköinen kynnys, että on hankala kertoa, kun en tiedä mitä minulta odotetaan.

Kiitos tähän mennessä kaikille jotka ovat uskaltaneet kirjoitella minulle blogiin ja muuallekin kommentteja tästä rotkostani.

Lucy

En voi mennä nukkumaan

En saa unta.
Minua on ahdistanut jo viikkoja tauotta. Tuntuu ettei mitään saa ulos mielestä, eikä mitään saa käsiteltyä loppuun asti. Ei jaksaisi mennä kouluun, ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin vaan olla yksin kotona.
Ei ketään lähellä, etten vain satuttaisi käytökselläni, joka on ollut narsistista ja rumaa.
Enkä uskalla sanoa mitään.
En uskalla nostaa päätäni, enkä kertoa kenellekään.... kertoa mistään.
Haluaisin vain että se olisi jo itsestäänselvyys miksi minulla on paha olla. Että ei tarvitsisi purskahtaa itkuun kenenkään nähden, ei vaikuttaa heikolta. Ettei vain tarvitsisi kertoa.

Olenko nyt epäselvä?
Kai teillä kaikilla on asioita, joita, ette haluaisi jakaa muille, mutta joskus on vaan pakko.
Minä en ole vielä valmis sellaiseen.
Olisihan se helppo kirjoittaa, vaan kun en voi, en tänne. En minnekään.
Eli se pesii sisälläni kuin loinen, se leviää joka puolelle kehoani kuin syöpä.
Se heikentää minua fyysisesti ja henkisesti.
Ja en osaa enää huutaa, en pyytää apua.
Koska luulen pääni sisällä että se on itsestäänselvyys.
Ja minä ruostun ruostumistani, kunnes ei ole enää mitään, mikä voisi palaa loppuun.
Kunnes kehoni on revitty, ulkoa ja sisältä.

Minuun sattuu niin paljon se, että olen pettänyt itseni ja muut. Minulla meni niin hyvin.
Mutta kun pitää olla idiootti, niin eihän mitään muutakaan ole odotettavissa.

En voi mennä nukkumaan.

Hyvää yötä kuu.

Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta en voi.
Minun pitäisi päästää se kaikki ulos, mutta en täällä.

Kukaan ei oikein enää juttele minulle, eikä se lisää halua kertoa mitään kenellekään.
Mutta silti tarvitsisen jonkun jolle kertoa kaikki, muuten pää räjähtää.

Sellaiselle ihmiselle joka oikeasti haluaa kuulla, ja auttaa. Ja joka ei vaivaannu siitä kun avaan kaikki ovet sieluuni niin, että joka ikinenkin likainen yksityiskohta tulee julki.
Että minun ei tarvitsisi huutaa tyynyyn ja repiä itseäni. Että voisin pysyä kokonaisena.

Mitä minä nyt teen.

Kuka minä olen nyt

Pieni postaus tämän hetken tunnelmista ja siitä kuka minä nyt olen.

Olen ensimmäisen vuoden vaatetusalanopiskelija ja siis 16 vuotias.
Asun vanhempieni, isoveljen ja koiran kanssa Kuopiossa. Minulla on oma huone jota en saa siivottua.
Rakastan laulamista ja musiikkia, koska sillä voi selittää niin monta asiaa ymmärrettävästi.
Olen menossa harmaassa maailmassani ja olen taas rysähtänyt alas, mutta haluan nousta,
ja tulen nousemaan.
Minulla on ainakin yksi maailman luotettavin ystävä ja myös poikaystävä jota rakastan koko sydämestäni.

Falamandus Once Upon A Kick, eli meidän Dientje (kuva syksyltä)

Harrastan siis laulamista ja nyt olen innostunut (!) tästä koirailusta, eli harrastan näyttelyitä ja agilityä.
EN ole koskaan pitänyt liikunnasta, mutta tätä kautta pystyn pysymään edes kerrankin kunnossa.

Elämäntapani ovat huonot, ryyppään aika paljon ja tupakoin sitäkin enemmän.
Tarkoitus olisi vähentää kumpaakin ja tähän mennessä voin sanoa, että olen onnistunut molemmissa.

Tällä hetkellä, kun kirjoitat tätä, minulla on oikeastaan aika hyvä olo, vietin todella mukavan illan poikaystävän seurassa, yritimme pelata taru sormusten herraan liittyvää lautapeliä joka oli ilmeisesti suunnattu lapsille, mutta oikeasti se oli pirun vaikea ymmärtää. Huomenna uusinta yritys.

Nyt yritän vain stressata mahdollisimman vähän, mutta edessä olis se testin osto.. Ei huvittaisi yhtään, mutta parempi nyt jos joutuu ruveta taas toimenpiteisiin.
Miten voinkaan olla näin huolimaton.

Hyvää yötä toivottaa Lucy

Elämäni kevät

• olet sosiaalinen
• sinulla on kavereita
• sinulla on rakastavat vanhemmat
• sinulla on poikaystävä
• käyttäydyt energisesti ja iloisesti

Et sinä VOI olla masentunut, et sinä Voi olla surullinen.

Kyllä minä olen sosiaalinen, en halua että suljen itseni nurkkaan mieleni ulkopuolella, koska niin vain ei tämä maailma pyöri.

Kyllä minulla on kavereita, miksei olisi? Ei minua kaikki vihaa, ei minun tarvitse itkeä vessassa yksin, jos minulla on mahdollisuus pyrkiä eteempäin.

Kyllä minulla on rakastavat ja huolehtivat vanhemmat, eikö mieleni siis voi kärsiä jos minulla ei ole alkkis vanhemmat jotka pieksevät minua kokoajan?

Kyllä minulla on poikaystävä joka rakastaa minua, miksei olisi jos minulla on rahkeita antaa sympatiaa muille ihmisille?

Kyllä minä pidän yllä tätä energiaa ja iloisuutta, koska ei kanssaihmisten ole pakko kärsiä ja ahdistua MINUN käytöksestäni, ja minun ei ole pakko jakaa tätä kaikkea muille.

Minä olen tempperamenttinen ja olen ollut hyvin lukittuna sisälleni, kuten vieläkin.

Minä tunnen sisälläni ahdistusta ja tuskallisuutta, minä saan kohtauksia, mutta toki ei, ei en todellakaan voi olla masentunut koska minullahan on niin helvetin hyvä olla muuten!

Kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu sisältä päin, kukaan ei voi taydellisesti arvioida toista käytöksen perusteella. 

Ja minä en ole täällä surkuttelemassa sitä mitenkä kaikki on niin pahaa minulle ja että elämä on niin arvotonta ja, että minulla on niin huono paska elämä itselläni, että haluan tappaa itseni kaikilla tavoilla, koska en ansaitse sitä ja olen niin itsekäs ja kieroutunut lumppu.

Minä HALUAN parantua, mutta se on niin pirun vaikeaa, kun on kokenut niin paljon sitä mitä ihminen voi tehdä muille ja itselleen.

Kiitos teille jotka jaksavat ymmärtää minua niinkuin olen.

Lucy

Kiipesin korkealle, tulin ryminällä alas

En ole ollut ylpeä itsestäni viime päivien aikana.
Kokoaikainen riitely poikaystävän kanssa on saanut minut turtumaan ja
en enää osaa olla empaattinen sellaisissa tilanteissa. En osaa/halua ymmärtää toista.
Sain käteeni puukon ja kyljet ovat taas auki. Samoin kuin kämmen.
Pelko ja ahdistus ajaa minua matalaksi enkä uskalla nostaa päätäni täältä.

Pääsin niin pitkälle, kiipesin niin korkealle.
Olen taas kokenut ruhjeet alastulossa.
Haluaisin niin kovasti olla terve, mutta en edes ole syönyt lääkkeitä kuukausiin.
Mitä vittua se sitten hyödyttää.

Ylihuomenna psykologille, istun taas tunnin siellä puhumatta mitään.
Ei se osaa kysyä kuin "Millainen olo?", "miten menee perheen kanssa?", "no millainen olo nyt on?"
Voisin taas "unohtaa" sen ja olla menemättä.

Ei merkkiäkään kuukautisista. Olenko taas raskaana?
Jippiaijei vittu että pyyhkii taas helvetin hyvin.

tämä on niin väärin

Sakset olivat jo kädessä.
Minä en saa ketään vakuuttumaan mistään tällä tavalla.

Mitä minä haluan täältä enää.

Self harm - Why does one do that?

Eksyin taas sivustoille, joissa käsitelläänitsensä vahingoittamista, ja aloin miettimään miksi minäkin?

Ehkä se johtuu siitä, kun ensin on polttanut ihoa niin sen jälkeen tulee se korventava tuska, joka sykäyttää kehoa aina kun siihen kosketaan. Se muistuttaa, että olen tehnyt väärin ja kärsin rangaistuksen.

Ehkä se johtuu siitä, kun ensin on viiltänyt useita viiltoja ja sitten tulee se kuumotus, kirvely ja kutina ja pienet pisarat pulppuavat ulos, sitä muistaa, että olen sanonut jotain väärin, tämä on rangaistukseni ja häpeäni.

Ehkä se johtuu siitä, kun on ensin on työntänyt neulan ihon alle ja työntänyt sen ulos kauempaa, sitä tuntee sen metallin ihon sisällä ja kuinka se vääntää kaikkea, minkä läpi se on mennyt. Silloin sitä tietää että on osatuttanut kaikkia lähellä olevia ja kärsii yksin tästä itsekeskeisyydestä.

Äh

Mä luovutan tän mun blogin ulkoasun kanssa. Jatkan sitä joskus myöhemmin.
En ole mikään valopää.

Nii joo..

Unohin kertoo tarinan tästä mun uudesta ulkoasusta eli tosiaan pitää vähän vielä säätää kunhan jaksan, tein artisteerin avulla, mutta kun en rahojani tuhlaa sellaseen sain kaupan päälle ton kivan "TrialTrialTrialTrial..." tekstin tonne kaikkialle. Eli heti kun jaksan niin vaihdan sen.

Silence

Ja nyt mulla ei taas ole mitään sanottavaa.

Koin taas eilen kovia kolahduksia parisuhteessani ja tekisi mieli hukuttautua alkoholiin.
En nyt sentään, nythän on maanantai. Osaan vielä käydä koulua normaalisti.

Haluaisin kirjoittaa, mutta olen taas aiheista loppu.
Voisin yrittää kehitellä jotain tämän päivän aikana.
Jos yrittäisin pitää kuitenkin tämän elävänä.

And here I crawl

Loppu vuosi, yhdeksättä luokkaa. Harmaassa, vaeltaen aurinkoni perässä.
Kesäloma oli rauhallisempi kuin edeltävä, mutta sain aikaan silti paljon tuhoa itsessäni aina kun join alkoholia.
Viimeisin viiltoni oli kun rikoin pullon ja viilsin käteni niin, että lihakset näkyivät melkein luuhun asti.
Sen jälkeen päätin lopettaa. Näin ei voinut enää jatkua, en halunnut enää aiheuttaa sitä huolta läheisilleni jotka kärsivät jo minun näkemisestäni kun olin tässä kunnossa.  Enää olisivat puuttuneet vain huumeet ja olisin ollut täydellisesti typerin ihminen kaikista.
Sitten en enää ole viiltänyt vaikka on ollut tilanteita missä se on ollut niin lähellä. Olen jo menossa parempaan suuntaan sen kannalta.

Taas kerran uusi koulu alkamassa, olin peloissani. Saisinko rauhan vai jatkuisiko kiusaaminen toiseenasteen koulutuksessakin?
Eikä se jatkunut, olen ollut hyvin tyytyväinen nykyiseen kouluuni.

Harmaa jatkui, ei vivahdetta sinistä, eikä myöskään lämpimiä värejä, vain harmaata.
Jossain tilanteissa rakkautta, mutta muuten vain tätä.

Sitten tipahdin takaisin rotkoon, en vajonnut vain tipahdin. Se oli lokakuuta ja pitkäaikainen suhteeni kolahti päin epäluuloa ja haaveita jostain muusta. Ei minun kohdallani, mutta suhteeseenhan tarvitaan kaksi?
Siitä tänne asti olen viettänyt pohjalla aikaani. Toivoen että aurinko ilmestyisi tänne, minun risukasaani, ettei se ohittaisi tätä, koska onhan auringolla muutakin tekemistä kuin helpottaa elämääni.

Tässä oli hieman syvempi tarina menneisyydestäni. Jos haluatte kuulla joltain aikaväliltä enemmän niin voi pyytää.
Kiitos,
ja hyvin kiitollisena

Lucy

A Chance to a new start

8lk:n kesäloma jatkoi samaa rataa kuin vuosi. Toisella viikolla lomaa alkanut rippikoulu ei parantanut asiaa ollenkaan. Minut heitettiin sieltä ulos keskellä yötä, ilman mitään pätevää syytä.

Siksi sainkin suorittaa koulun loppuun netissä.

Rippirahat sitten ryyppäsinkin kahteen viikkoon, omat rahat kesti viikon, kaverin rahat toisen. Sitten taas alkoi rahan varastaminen, että sai pään sekaisin.

Mutta sitten tuntui kuin olisin saanut jotain hyvää takaisin näistä vuosista jotka oli imeneet minusta kaiken irti.

N.

Hän palautti minut takaisin ihmemaailmaan, joka tällä kertaa oli todellisuus. Unohdin joka päiväisen ryyppäämisen, unohdin muut. Oli vain hän. Ja se riitti, kaikki muu oli yhdentekevää.

Aloin tulla rauhallisemmaksi ja passivoiduin kaikelle mihin ennen olisin mennyt mukaan ilman sekunnin miettimisiä.

Sain mahdollisuuden näyttää luotettavuuteni, mahdollisuuden uuteen alkuun.

En todellakaan käyttänyt mahdollisuutta niinkuin se oli tarkoitettu.

Aiheutin yhä mielipahaa ja huolta tempauksillani ja viiltelyllä joka jatkui käsistä kylkiin ja jalkoihin.

En päässyt psykologeista eroon, en saanut apua mitä tarvitsin.

9lk. syksy

Mutta pikkuhiljaa, askel askeleelta aloin nousta rotkosta, aloin kiivetä. Rakkaus paransi.

Mutta revin senkin, sen vähän hyvän ja olin epätoivoinen uskoin vielä voivani nousta ylös, vaikka siitä alkoi  hidas vajoaminen takaisin pimeään. Jossa vietin aikani yksin.

Sitten tuli se harmaa kausi. Kun olin kaiken keskivälillä, kun olin seesteinen ja unessa. Kaikki oli tasaista ei liian huonoa, ei liian hyvää. Tasaista.

Kunnes avasin taas silmäni uudelleen.

Kolmas kuukausi raskaana, tuli aika yllätyksenä, ei sitä vielä huomannut. Ensimmäinen ajatus molemmilla, hänellä ja minulla, oli hankkiutua eroon siitä, nopeasti, ennenkuin kukaan huomaisi.

Sitten minä join. Minä join niin paljon saadakseni pahanolon pois, saadakseni sen pois, mutta sitten tulikin se viaton ajatus. "Kumman silmät hänellä olisi?" Siitä seurasi lisää, "miiltä hän kuulostaisi, haluaisinko pidellä häntä, pystyisinkö huolehtimaan?" Tottakai tiesin, että en, mutta kaikki tuo teki elämästäni helvettiä.

Sitten tuli keskenmeno, ennenkuin sain pilleriäkään suuhun.

Olin tappanut sen viattoman pienen sydämen viinalla. Oliko se häntä arvokkaampaa?

Nyt en ikinä kuulisi hänen sydäntään, nyt en ikinä näkisi hänen silmiään. En ikinä tuntisi hänen ihonsa lämpöä.

En ikinä. Hän oli kuollut sisälläni. Minä olin taas kerran tappanut itseni.

Hyvää yötä

Forgive me for my selfishness

Ei savua ilman tulta.

Seitsemännen vuoden jälkeinen kesäloma, viimeinen kokonainen lomaviikko ja minulle ilmoitetaan, että vaihdan koulua.
Miten minua pelottikaan, uusi alku tyhjästä?
Onneksi tunsin sieltä muutaman ihmisen, mutta silti olin niin kauhuissani siitä, että en tiennyt koulusta yhtään mitään.

8lk. Talvi

No huomasin kuitenkin ensimmäisen viikon jälkeen, kun koulut olivat alkaneet, että sopeuduin sinne hyvin. Ensi alkuun.

En minä välttynyt kiusaamiselta, kaikki tiesivät juorut minusta ja sen takia koin yhä kiusausta ja väkivaltaa.
Joten aloin itse agressiiviseksi.
Minusta tuli helposti provosoituva, helposti puolustautuva, helposti hyökkäävä.
Koin vallantunteen siinä kun uhkailin, kun kävin kimppuun. Mutta ei se tehnyt minulle hyvää oloa.

Se vuosi oli yksi katastrofi.

Rupesin juomaan enemmän ja enemmän alkoholia, kunnes siitä tuli viikottaista, oli sitten rahaa tai ei, jostain sitä sai varastettua. Halusin vain hukuttautua pahaltaololtani humalatodellisuuteen, missä kaikki oli ensi alkuun
hyvin, sitten taas kamalan vääristynyttä ja todellisempaa.
Ei tätä voinut paeta.

Silloin alkoi viiltely uudelleen. Itsekkäästi "paransin" oloani saksilla, veitsillä ja neuloilla. Sain arvet jotka pysyvät kanssani aina.
Viilsin aina silloin, kun sain kohtauksen ja niitä tuli viikoittain, joskus vain tökkäsin neulan useita kertoja kaikkialta kehostani läpi. Ruumiini on ruma ja rujo.

Mutta kielsin sen, että olin sairas. Minusta olin terve ja elin elämääni täysillä, mutta nyt näen kuinka vähän aikaa tuosta vuodesta minä tosiaan olin elossa. Tapoin itseni monta kertaa.

Sweet Dreams

Before i got here

Jumissa tässä rotankolossa...

Ylä-aste.
Maailman rankimmat vuodet ikinä.
Seitsemäsluokka oli yhtä helvettiä, opettajat eivät oikein osanneet asettua asemaani ja äiti oli poissa kuudennen luokan lopun ja seitsemännen luokan alun.. Ei ketään kenelle puhua, ei ketään kehen luottaa.
Joten kaikki se suuri musta massa, ahdistuksen varjo pakkautui mieleen, sydämeen, koko ruumiiseen.
Päihteet ja väkivalta. Ei hyvä paikka pienelle ihmiselle.
Kukaan ei kuullut minua, eikä kukaan huomannut, muilla oli aina niin paljon enemmän kuin minulla. Minulle ei jäänyt mitään. Ei ketään kenelle sanoa, että minä olin pulassa itseni kanssa.
Vuoden lopuksi päädyin ensimmäistä kertaa psykologille ja huomasin että tämä tietty henkilö osasi puhua niin rauhoittavasti, että melkein jo luulin pääseväni eroon siitä kaikesta mitä kävin läpi pääni sisällä.

Ahdistus ja vaikea masennus. Lääkkeet.

olin soma 7 lk.

Se kaikki oikeastaan johtui siitä, kun en ollut sinut itseni kanssa, minulla ei ollut kavereita tai edes yhtä ystävää jolle olisin uskaltanut uskoutua. Minä vihasin ihmistä, minä halveksuin koko tätä lajia.
Kuten vieläkin. En osaa luottaa.
Aina ennen, kun luulin, että pystyin kertomaan kaiken, se kaikki kerrottiin eteenpäin.
Minusta tehtiin huijari, valehtelija ja ennen kaikkea huora.
Minut lavastettiin siihen kaikkeen ja minusta kerrottiin niin ilkeitä asioita, että sen paineen kasvaessa sain
useita kohtauksia jolloin menetin muistini ja tajuni. Kohtauksia koulussa, bussissa, kotona, ihan missä vaan.
Vahingoitin itseäni lyömällä tai polttamalla.
Olin sairas mutta kenelläkään ei ollut aikaa huomata, minulla ei ollut rahkeita kertoa.

Halusin vain pois.

Hyvää yötä ihmiskunta.

Palaan alkupisteeseen

Takaisin tähän rotkoon, ja pyynnöstä takaisin menneisyyteen.

Kaikki tämä alkoi kun olin kuudennella luokalla, ja minun kaveriporukkani hylkäsi minut täysin, syynä oli se, etteivät he uskoneet minua enää, tosin todistin kyllä kaiken, mutta kuka virheitänsä myöntää? En minä, eivät he.
No ongelman ydinhän sitten oli siinä, että oli totaalisen yksin, he olivat kääntäneet kaikki minua vastaan ja ennen sitä luokan  "syrjäytyneimmät" käyttivät minua hyväkseen, jotta saisivat kerrankin ääntänsä julki, julmaa tuo ala,ylä-aste aika.

olin soma 6 lk.

No siinä oli ajatusta mitenkä lähteä hukuttautumaan ja erilaisia tekniikoita millä saisin lievitettyä tätä kipua ja tutustuin noidankehään nimeltä viiltely. Sitä sitten kokeilin, mutta se ei sitten ollut se ratkaiseva aika vielä milloin siitä kehittyi tuo kylmä rinki mikä jatkui mutta back to business.

No sitten tulikin kesä ja sain vietettyä sen pelossa alkavaa yläastetta odottaen.

Kaikki samat ihmiset olivat siis yläasteellakin luokalla joten tämä kaikki jatkui jatkui ja jatkui..

Sieltä se alkaa. Eikä aio loppua.
Postaan huomenna lisää, ei makeaa mahan täydeltä.

Hyvää yötä.

I fall into a hole, and i cant take no more

Ei tästä tule kyllä yhtään mitään. Jos ei tule ideaa niin ei tule blogiakaan.
Typerää..

EI SAA OLLA ITSEKRIITTINEN

Ei saa olla itsekriittinen, ei saa olla itse kriittinen, ei saa olla itsekriittinen, ei saa olla itsekriittinen, ei saa olla itse kriittinen, ei saa olla itsekriittinen...

PITÄÄ PARANTUA PITÄÄ OLLA NÄKEMÄTTÄ,KUULEMATTA JA PIILOUTUA NURKKAAN

EI SAA OLLA ITSEKRIITTINEN, PITÄÄ PARANTUA

2011 Anna minulle muusa

Juu hyvvää uutta vuotta näin myöhäisesti ja anteeksi, että olen antanut blogini taas vähän kuolla.

Olen tullut tulokseen, että kirjoitusten julkaiseminen meni vähän harakoille joten jäädytän idean.
Sen sijaan... Olen päättänyt ruveta koomikoksi ja kirjoitan sketsejä ja vitsejä tänne!

Kuten huomasitte, murjaisin jo ensimmäisen vitsini, eli en oikeasti rupea koomikoksi.
Vähän taas hakusessa mitä sitä kirjoittelisi tänne.

Joku idea olisi jees. Saa kommentoida arvostan HYVIN suuresti kaikkea mitä tänne laittaa tai laittaisi, kun kerta täällä ihmisiä käy. (Kiitos jo saapuneista kommenteista.)

Olin ylpeä minun kuolemansynti-maratoonistani kyllä, harmi, että niitä riitti vain viikoksi. Olisi ollut mukava kirjoittaa lisääkin. No turha jäädä niitä spekuloimaan enempiä.
Pitäisikö siis aloittaa joku uusi maratooni? Jos saisin hyvän aiheen joka kiinnostaisi myös vierailijoita niin kirjoittaisin mielelläni. Saa laittaa siis ideoita tänne tai vaikkapa puhelimeen jos niikseen.

Olen aika varma, ettei minun henk.koht. elämä kiinnosta tällähetkellä ketään, joulu tuli, meni, uusi vuosi tuli ja meni, ei mitään kummempaa. Päät täyteen ja persiit olalle.

Kiitoksia kaikille jotka blogiani lukevat, ja ihmisille jotka minua tukevat.
(Damn, rupeen kirjottaa tänne runoja, oon jo aika hyvä.)

Lopuksi rakkaani, King Julien.

Hyvää yötä.