Alone

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Miten minun pitäisi selvitä ilman häntä? Kyllä me molemmat tiedämme, että näin on parempi. Ainakin pitäisi olla. Mutta minusta tuntuu niin ristiriitaiselta. Melkein kaksi vuotta, ja nyt, kaikki onkin ohi.
Ei sitä vieläkään oikein haluaisi uskoa. Eikä tajuta.

Mutta takaisinpäin ei voi palata.

Olen muutenkin kussut kaiken. Annoin uudenvuoden lupauksena etten ole itsekriittinen. Jaksa nyt lumppu olla vähän aikaa haukkumatta itseäsi. Eikun hups.. sieltähän se solvaus jo tulikin.

Pitäisi varmaan vaan maata sängyssä ja popsiä lääkkeitä, itkeä ja kysyä typeriä kysymyksiä itseltään, joihin on tasantarkkaan vastaus, mutta omasta mielestään se on väärä, ja oikea vastaus löytyy. Parempi vastaus.
Nyt hengitys alkaa olla vähän vakaampi. Ajattelen vieläkin jotain sydänvikaa.

No tulipahan sitten vedettyä kännit, yksin. Katsoen nyyhkyleffoja ja pillittäen aamun pikkutunneille, kunnes sammuin. Aamulla heräsin kun veli toi kahvin sängyn viereen ja sanoi että pitää herätä ja siivota ennenkuin vanhemmat tulevat takaisin kotiin.
Ei meillä kovin sotkuista ollut.

Yrittäis tässä nyt kahlata täällä polviin asti ulottuvassa jääkylmässä vedessä ja täristä ilman apua.
Kyllä minä selviän, kyllä minä pärjään.