Before i got here

Jumissa tässä rotankolossa...

Ylä-aste.
Maailman rankimmat vuodet ikinä.
Seitsemäsluokka oli yhtä helvettiä, opettajat eivät oikein osanneet asettua asemaani ja äiti oli poissa kuudennen luokan lopun ja seitsemännen luokan alun.. Ei ketään kenelle puhua, ei ketään kehen luottaa.
Joten kaikki se suuri musta massa, ahdistuksen varjo pakkautui mieleen, sydämeen, koko ruumiiseen.
Päihteet ja väkivalta. Ei hyvä paikka pienelle ihmiselle.
Kukaan ei kuullut minua, eikä kukaan huomannut, muilla oli aina niin paljon enemmän kuin minulla. Minulle ei jäänyt mitään. Ei ketään kenelle sanoa, että minä olin pulassa itseni kanssa.
Vuoden lopuksi päädyin ensimmäistä kertaa psykologille ja huomasin että tämä tietty henkilö osasi puhua niin rauhoittavasti, että melkein jo luulin pääseväni eroon siitä kaikesta mitä kävin läpi pääni sisällä.

Ahdistus ja vaikea masennus. Lääkkeet.

olin soma 7 lk.

Se kaikki oikeastaan johtui siitä, kun en ollut sinut itseni kanssa, minulla ei ollut kavereita tai edes yhtä ystävää jolle olisin uskaltanut uskoutua. Minä vihasin ihmistä, minä halveksuin koko tätä lajia.
Kuten vieläkin. En osaa luottaa.
Aina ennen, kun luulin, että pystyin kertomaan kaiken, se kaikki kerrottiin eteenpäin.
Minusta tehtiin huijari, valehtelija ja ennen kaikkea huora.
Minut lavastettiin siihen kaikkeen ja minusta kerrottiin niin ilkeitä asioita, että sen paineen kasvaessa sain
useita kohtauksia jolloin menetin muistini ja tajuni. Kohtauksia koulussa, bussissa, kotona, ihan missä vaan.
Vahingoitin itseäni lyömällä tai polttamalla.
Olin sairas mutta kenelläkään ei ollut aikaa huomata, minulla ei ollut rahkeita kertoa.

Halusin vain pois.

Hyvää yötä ihmiskunta.