Noniin

http://lucylustheartbeat.blogspot.com/ <- blogini uusi osoite sinne kirjoittelemaan niitä kommentteja mielinmäärin ja olisin tyytyväinen jos niitä tulisi. Blogi siirtyy lopullisesti tuohon osoitteeseen, tosin en poista tätä vanhaa vielä jos ihmiset haluavat lueskella näitä juttuja.

Ilma

Heti kun on vetänyt jalat ja kyljet auki, on seesteistä ja harmaata.
En kuole vielä tänäänkään.

Heihei ja hyvää loppu elämää

Vois tästä vaikka lähtee valuttamaan itsensä kuivaksi. En enää jaksa tätä, kaikki kasaantuu harteille ja en näe valoa, en näe loppua tälle tuskalle.
Ei kukaan jaksaisi tällaista.
Ja minä, pieni heikko ihminen, sairas ja haluton.
MInä haluan nyt mennä pois.

Juu..

Mitä ilmeisemmin muutan blogin osoitetta, koska en todellakaan tiedä miten tuon kommentoinnin saan pelaamaan. Tässä oon yrittäny opetella xml-kieltä ja vaikka mitä, mutta ei tämä suostu yhteistyöhön.
Heitän hanskat tiskiin.

Perkele

Voiko joku fiksu kertoo mulle miten saan ton kommentointi homman taas toimimaan. Itte vasta huomasin nyt että, piru mulle ei voi laittee edes kommentteja nii jos joku on nero nii voi vaikka laittaa sähköpostia minulle lotta.ruutiainen@gmail.com kiitos.

Päivä 20..

..Kuun sammumisesta.
Olotila: Hyvin ahdistunut, surullinen, voimaton
Aika: 21:27

Jotkut päivät on ihan okei, suurinosa vain hillitöntä hysteriaa ja kouristelua.
Minä kuolen tähän loppujen lopuksi, tämä tappaa minut henkisesti.
En osaa päästää tätä ulos, aivan kuin se ei edes haluaisi tulla. Mitä tahansa teenkin, se seuraa.
Yritän katsoa peiliin, mutta miten minä voin? Miten voin katsoa itseäni edes hetken syyttämättä, kritisoimatta, kun mieleni tekisi vain huutaa ja rikkoa kaikki, mitä saan käsiini.
No, ei siitä huolta, ei minulla varmaan olisi siihen edes voimia, ehkä joku naurettava heikko lyönti kohti lasia ja itkupotku seinään. S-ä-ä-l-i-t-t-ä-v-ä-ä.

Minä olen ruvennut keksimään itselleni tekosyitä, miksi en menisi kouluun, miksi en lähtisi paria tuntia aikaisemmin, ja olen huomannut lusmuilevani. Olen niin väsynyt ja riittämätön tunne itsestäni ei haluaisi helpottaa nukkumistani. Minä murskaannun.

Olen palasina, olen ollut aina, Kuu piti minut yhdessä voimakkaalla otteellaan, kontrollillaan jonka olen todennut itselleni hyväksi. Minä tarvitsen ihmisen, joka pitää minut aisoissa, minä tarvitsen hänet, joka jaksaa ymmärtää ja potkii minua ylöspäin. Minä tarvitsen jonkun, joka komentaa ja pitää minut tunteessa, että voin aina parantua.

Nyt minä en voi parantua. Se on fakta.

Tässä vaiheessa aion palata todellisuuteen:
Hyvästi Kuu.

21:38

Me aina, mutta ei koskaan

Oma elämä on niin turtaa nyt. Vähän väliä yrittää olla tosi iloinen, mutta ei kuitenkaan.
Onnea en taida tuntea vielä pitkään aikaan. En todellista.
Vaikka voin nähdä, jutella, kuulla, se ei ole todellakaan helpottavaa, eikä helppoa.
Sitä vain vääntelehtii tuskassa ja yrittää selviytyä parhaansa mukaan.

Ja olen kyllä vähän loukkaantunut tällä hetkellä muistakin syistä.
Harkitsen vakavasti Kahlittu vapaa siisti lutka tekstin poistamista koska en halua että ihmiset löytävät blogini hakusanoilla "lutka/lutkien blogi", "lutka kuopio" yms.. Pistää vähän vihaksi, kuitenkaan, kaikki jotka minut tietää en todellakaan ole lutka, sanan oikeassa tarkoituksessa ja arvottomuudessa. No arvottomuudessa pääsen kyllä aika lähelle.

Palatakseni aiempaan, en tiedä miten tässä käy. Olen melko varma että ei hyvin,
mutta en voi vielä tietää..

Päivä 4..

..Kuun sammumisesta.

Olotila: Ahdistunut

Aika: 16:04

Tuntuu jo iäisyydeltä. Krapula ja turvonneet silmät. 

On semmonen olo kokoajan, että en osaa enää olla minä. Että teen kaiken erilailla,

että tunnen kaiken eritavalla, kuin ennen.

Ilman päihteitä, on liian todellista. Ei mitään pakokeinoa.

Sitä vaan odottaa, että pääsisi uudelleen Ihmemaahan. Siellä on minun Kuu.

Nyt sitä tässä vaan istuu, katsoo koneen näyttöä ja miettii, mitä annettavaa minulla enää on.

Hyvin mahdollisesti ei yhtään mitään, ei kenellekään.

Jos voisin vaan olla kokoajan Unessa, muokata niistä mieleiset ja nukkua.

Ei herätä koskaan.

16:14

Kuu

Minulla ei ole ajatuksia nyt. Se on hyvä, ei tarvitse huolehtia vähään aikaan kaikesta.
Olo on hieman helpottuneempi kuin eilen ja tiedossa onkin ihan mukava ilta.
Toisin sanoen alkoholia.

Vaikka kuinka ihana ja euforinen tämä seesteinen tilani on, palaan kuitenkin vielä eilisiin ajatuksiini ja katkaisen  tämän lamauttavan hyvän oloni. Hetkeksi.

Eilen..
Tuntui siltä, että joitain asioita olisi parempi ollut jättää tekemättä, sanomatta. En vain puhu parisuhteestani vaan kaikesta viimeisimpaan vuoteen liittyen. Olen tehnyt monia vääriä päätöksiä. Ja ne asiat, pahat, ilkeät, paskamaiset asiat ovat ennenkaikkea latoneet sellaisen painon harteilleni, että en tiedä mistä alkaa purkaa, ennenkuin romahdan. Olen liian mulkku yleensäkin ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole tärkeitä, ja uskokaa pois vain muutama on tärkeä. Siksi kaiken käsittelystä tulee vieläkin vaikeampaa.
Se on helppoa syyttää itseään, mutta miten erottaa fakta fiktiosta, ettei samalla kasaa lisää syyllisyyttä jo valmiiksi suureen taakkaan?
Minä tärisen, olen niin täynnä vihaa. Siitäkin haluaisin päästä pois. Jatkuvasta agressiosta.
Mitä minä teen asialle? Itken ja valitan.

Minä oikeasti yritän parantua. Minä haluan parantua. Minä yritän.

Minä rakastan sinua Kuu.

CUTTING, SELF-INJURY

Joo, mä myönnän nyt täysin. Myönnän suoraan, että minä teen sitä.
Minä vahingoitan itseäni, minä vahingoitan muita.

Alone

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Miten minun pitäisi selvitä ilman häntä? Kyllä me molemmat tiedämme, että näin on parempi. Ainakin pitäisi olla. Mutta minusta tuntuu niin ristiriitaiselta. Melkein kaksi vuotta, ja nyt, kaikki onkin ohi.
Ei sitä vieläkään oikein haluaisi uskoa. Eikä tajuta.

Mutta takaisinpäin ei voi palata.

Olen muutenkin kussut kaiken. Annoin uudenvuoden lupauksena etten ole itsekriittinen. Jaksa nyt lumppu olla vähän aikaa haukkumatta itseäsi. Eikun hups.. sieltähän se solvaus jo tulikin.

Pitäisi varmaan vaan maata sängyssä ja popsiä lääkkeitä, itkeä ja kysyä typeriä kysymyksiä itseltään, joihin on tasantarkkaan vastaus, mutta omasta mielestään se on väärä, ja oikea vastaus löytyy. Parempi vastaus.
Nyt hengitys alkaa olla vähän vakaampi. Ajattelen vieläkin jotain sydänvikaa.

No tulipahan sitten vedettyä kännit, yksin. Katsoen nyyhkyleffoja ja pillittäen aamun pikkutunneille, kunnes sammuin. Aamulla heräsin kun veli toi kahvin sängyn viereen ja sanoi että pitää herätä ja siivota ennenkuin vanhemmat tulevat takaisin kotiin.
Ei meillä kovin sotkuista ollut.

Yrittäis tässä nyt kahlata täällä polviin asti ulottuvassa jääkylmässä vedessä ja täristä ilman apua.
Kyllä minä selviän, kyllä minä pärjään.

"Taide syntyy tuskasta"

...bullshit.

Tänään maalannut taulun, äidille huomiseksi syntymäpäivälahjaksi. Tänään aloittanut asiakastyön koulussa.
Tänään tuijottanut tyhjää ruutua ja ihmetellyt, mitä helvettiä.

Punainen hiusväri alkaa kulahtaa, aika värjätä uudelleen. Kasvot ovat niin elottomat, hieman sinertävät, että täytyy maalata nekin, joka aamu terveen väriseksi tummemmalla meikkivoiteella. Silmänalusia en saa vaaleiksi millään. Ne ovat mustat, tekevät silmäni elottoman näköisiksi.

Olen taas räjähtämispisteessä.
Sen jo huomaa siitä, että alan käyttäytyä yli energisesti, kai se on jotain "huomionhakua" omalla tavallaan. Vaikka pyrin kyllä kertomaan kaikille että "se on vain minun luonne", jota se myös onkin. Toivon että paine purkautuu, niin, että ei tarvitse vaan täristä sakset kädessä huoneen nurkassa ja muistella mitä viisi minuuttia sitten juuri tapahtui, kun vielä muistin kaiken. Kyllä minä varmaan selviän...

Sydän ei tahdo rauhoittua. Se vain takoo ja takoo. Hetkellisesti tässä jo olen miettinyt mahdollista sydänvikaa. Hengitys on vaikeaa aikaajoin. Keuhkoihin koskee, eikä tupakka tahdo auttaa asiaa. Melkein hetkellisesti ajattelin, että saatan jopa itse olla syypää tähän kaikkeen, olisikohan näin..

Jospa tästä menen "nukkumaan" ja odotan että hengitykseni tasaantuu.
Jospa ihan hiljaa vain itkisin peiton alla, jostain minimaalisesta asiasta, mutta todella hiljaa ettei veli kuule.
Jos vain yrittäisin rauhoittua ja lokeroida asiat päässäni niin, että oikeasti saisin unta.
Joskushan se on tehtävä..

Kuitenkin,
hyvää yötä, toivoo Lucy.

Hankalaa

En taaskaan tiedä mitä kirjottaisin, mistä kertoisin ja mitä haluaisin oikeastaan jakaa kanssanne.
Otan yhä vastaan aiheita mistä haluaisitte tietää kuulla ja mielelläni kuulisin mitä odotatte tältä blogilta.

Koska eihän tällä ole mitään muuta syytä kuin purkaa paineita jota siis teen kirjoittamisen kautta, olkoon se yksi aihe erikseen josta voin kertoa, mutta siitä on tullut taas jonkinnäköinen kynnys, että on hankala kertoa, kun en tiedä mitä minulta odotetaan.

Kiitos tähän mennessä kaikille jotka ovat uskaltaneet kirjoitella minulle blogiin ja muuallekin kommentteja tästä rotkostani.

Lucy

En voi mennä nukkumaan

En saa unta.
Minua on ahdistanut jo viikkoja tauotta. Tuntuu ettei mitään saa ulos mielestä, eikä mitään saa käsiteltyä loppuun asti. Ei jaksaisi mennä kouluun, ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin vaan olla yksin kotona.
Ei ketään lähellä, etten vain satuttaisi käytökselläni, joka on ollut narsistista ja rumaa.
Enkä uskalla sanoa mitään.
En uskalla nostaa päätäni, enkä kertoa kenellekään.... kertoa mistään.
Haluaisin vain että se olisi jo itsestäänselvyys miksi minulla on paha olla. Että ei tarvitsisi purskahtaa itkuun kenenkään nähden, ei vaikuttaa heikolta. Ettei vain tarvitsisi kertoa.

Olenko nyt epäselvä?
Kai teillä kaikilla on asioita, joita, ette haluaisi jakaa muille, mutta joskus on vaan pakko.
Minä en ole vielä valmis sellaiseen.
Olisihan se helppo kirjoittaa, vaan kun en voi, en tänne. En minnekään.
Eli se pesii sisälläni kuin loinen, se leviää joka puolelle kehoani kuin syöpä.
Se heikentää minua fyysisesti ja henkisesti.
Ja en osaa enää huutaa, en pyytää apua.
Koska luulen pääni sisällä että se on itsestäänselvyys.
Ja minä ruostun ruostumistani, kunnes ei ole enää mitään, mikä voisi palaa loppuun.
Kunnes kehoni on revitty, ulkoa ja sisältä.

Minuun sattuu niin paljon se, että olen pettänyt itseni ja muut. Minulla meni niin hyvin.
Mutta kun pitää olla idiootti, niin eihän mitään muutakaan ole odotettavissa.

En voi mennä nukkumaan.

Hyvää yötä kuu.

Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta en voi.
Minun pitäisi päästää se kaikki ulos, mutta en täällä.

Kukaan ei oikein enää juttele minulle, eikä se lisää halua kertoa mitään kenellekään.
Mutta silti tarvitsisen jonkun jolle kertoa kaikki, muuten pää räjähtää.

Sellaiselle ihmiselle joka oikeasti haluaa kuulla, ja auttaa. Ja joka ei vaivaannu siitä kun avaan kaikki ovet sieluuni niin, että joka ikinenkin likainen yksityiskohta tulee julki.
Että minun ei tarvitsisi huutaa tyynyyn ja repiä itseäni. Että voisin pysyä kokonaisena.

Mitä minä nyt teen.

Kuka minä olen nyt

Pieni postaus tämän hetken tunnelmista ja siitä kuka minä nyt olen.

Olen ensimmäisen vuoden vaatetusalanopiskelija ja siis 16 vuotias.
Asun vanhempieni, isoveljen ja koiran kanssa Kuopiossa. Minulla on oma huone jota en saa siivottua.
Rakastan laulamista ja musiikkia, koska sillä voi selittää niin monta asiaa ymmärrettävästi.
Olen menossa harmaassa maailmassani ja olen taas rysähtänyt alas, mutta haluan nousta,
ja tulen nousemaan.
Minulla on ainakin yksi maailman luotettavin ystävä ja myös poikaystävä jota rakastan koko sydämestäni.

Falamandus Once Upon A Kick, eli meidän Dientje (kuva syksyltä)

Harrastan siis laulamista ja nyt olen innostunut (!) tästä koirailusta, eli harrastan näyttelyitä ja agilityä.
EN ole koskaan pitänyt liikunnasta, mutta tätä kautta pystyn pysymään edes kerrankin kunnossa.

Elämäntapani ovat huonot, ryyppään aika paljon ja tupakoin sitäkin enemmän.
Tarkoitus olisi vähentää kumpaakin ja tähän mennessä voin sanoa, että olen onnistunut molemmissa.

Tällä hetkellä, kun kirjoitat tätä, minulla on oikeastaan aika hyvä olo, vietin todella mukavan illan poikaystävän seurassa, yritimme pelata taru sormusten herraan liittyvää lautapeliä joka oli ilmeisesti suunnattu lapsille, mutta oikeasti se oli pirun vaikea ymmärtää. Huomenna uusinta yritys.

Nyt yritän vain stressata mahdollisimman vähän, mutta edessä olis se testin osto.. Ei huvittaisi yhtään, mutta parempi nyt jos joutuu ruveta taas toimenpiteisiin.
Miten voinkaan olla näin huolimaton.

Hyvää yötä toivottaa Lucy

Elämäni kevät

• olet sosiaalinen
• sinulla on kavereita
• sinulla on rakastavat vanhemmat
• sinulla on poikaystävä
• käyttäydyt energisesti ja iloisesti

Et sinä VOI olla masentunut, et sinä Voi olla surullinen.

Kyllä minä olen sosiaalinen, en halua että suljen itseni nurkkaan mieleni ulkopuolella, koska niin vain ei tämä maailma pyöri.

Kyllä minulla on kavereita, miksei olisi? Ei minua kaikki vihaa, ei minun tarvitse itkeä vessassa yksin, jos minulla on mahdollisuus pyrkiä eteempäin.

Kyllä minulla on rakastavat ja huolehtivat vanhemmat, eikö mieleni siis voi kärsiä jos minulla ei ole alkkis vanhemmat jotka pieksevät minua kokoajan?

Kyllä minulla on poikaystävä joka rakastaa minua, miksei olisi jos minulla on rahkeita antaa sympatiaa muille ihmisille?

Kyllä minä pidän yllä tätä energiaa ja iloisuutta, koska ei kanssaihmisten ole pakko kärsiä ja ahdistua MINUN käytöksestäni, ja minun ei ole pakko jakaa tätä kaikkea muille.

Minä olen tempperamenttinen ja olen ollut hyvin lukittuna sisälleni, kuten vieläkin.

Minä tunnen sisälläni ahdistusta ja tuskallisuutta, minä saan kohtauksia, mutta toki ei, ei en todellakaan voi olla masentunut koska minullahan on niin helvetin hyvä olla muuten!

Kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu sisältä päin, kukaan ei voi taydellisesti arvioida toista käytöksen perusteella. 

Ja minä en ole täällä surkuttelemassa sitä mitenkä kaikki on niin pahaa minulle ja että elämä on niin arvotonta ja, että minulla on niin huono paska elämä itselläni, että haluan tappaa itseni kaikilla tavoilla, koska en ansaitse sitä ja olen niin itsekäs ja kieroutunut lumppu.

Minä HALUAN parantua, mutta se on niin pirun vaikeaa, kun on kokenut niin paljon sitä mitä ihminen voi tehdä muille ja itselleen.

Kiitos teille jotka jaksavat ymmärtää minua niinkuin olen.

Lucy

Kiipesin korkealle, tulin ryminällä alas

En ole ollut ylpeä itsestäni viime päivien aikana.
Kokoaikainen riitely poikaystävän kanssa on saanut minut turtumaan ja
en enää osaa olla empaattinen sellaisissa tilanteissa. En osaa/halua ymmärtää toista.
Sain käteeni puukon ja kyljet ovat taas auki. Samoin kuin kämmen.
Pelko ja ahdistus ajaa minua matalaksi enkä uskalla nostaa päätäni täältä.

Pääsin niin pitkälle, kiipesin niin korkealle.
Olen taas kokenut ruhjeet alastulossa.
Haluaisin niin kovasti olla terve, mutta en edes ole syönyt lääkkeitä kuukausiin.
Mitä vittua se sitten hyödyttää.

Ylihuomenna psykologille, istun taas tunnin siellä puhumatta mitään.
Ei se osaa kysyä kuin "Millainen olo?", "miten menee perheen kanssa?", "no millainen olo nyt on?"
Voisin taas "unohtaa" sen ja olla menemättä.

Ei merkkiäkään kuukautisista. Olenko taas raskaana?
Jippiaijei vittu että pyyhkii taas helvetin hyvin.

tämä on niin väärin

Sakset olivat jo kädessä.
Minä en saa ketään vakuuttumaan mistään tällä tavalla.

Mitä minä haluan täältä enää.

Self harm - Why does one do that?

Eksyin taas sivustoille, joissa käsitelläänitsensä vahingoittamista, ja aloin miettimään miksi minäkin?

Ehkä se johtuu siitä, kun ensin on polttanut ihoa niin sen jälkeen tulee se korventava tuska, joka sykäyttää kehoa aina kun siihen kosketaan. Se muistuttaa, että olen tehnyt väärin ja kärsin rangaistuksen.

Ehkä se johtuu siitä, kun ensin on viiltänyt useita viiltoja ja sitten tulee se kuumotus, kirvely ja kutina ja pienet pisarat pulppuavat ulos, sitä muistaa, että olen sanonut jotain väärin, tämä on rangaistukseni ja häpeäni.

Ehkä se johtuu siitä, kun on ensin on työntänyt neulan ihon alle ja työntänyt sen ulos kauempaa, sitä tuntee sen metallin ihon sisällä ja kuinka se vääntää kaikkea, minkä läpi se on mennyt. Silloin sitä tietää että on osatuttanut kaikkia lähellä olevia ja kärsii yksin tästä itsekeskeisyydestä.