Perkele

Voiko joku fiksu kertoo mulle miten saan ton kommentointi homman taas toimimaan. Itte vasta huomasin nyt että, piru mulle ei voi laittee edes kommentteja nii jos joku on nero nii voi vaikka laittaa sähköpostia minulle lotta.ruutiainen@gmail.com kiitos.

Päivä 20..

..Kuun sammumisesta.
Olotila: Hyvin ahdistunut, surullinen, voimaton
Aika: 21:27

Jotkut päivät on ihan okei, suurinosa vain hillitöntä hysteriaa ja kouristelua.
Minä kuolen tähän loppujen lopuksi, tämä tappaa minut henkisesti.
En osaa päästää tätä ulos, aivan kuin se ei edes haluaisi tulla. Mitä tahansa teenkin, se seuraa.
Yritän katsoa peiliin, mutta miten minä voin? Miten voin katsoa itseäni edes hetken syyttämättä, kritisoimatta, kun mieleni tekisi vain huutaa ja rikkoa kaikki, mitä saan käsiini.
No, ei siitä huolta, ei minulla varmaan olisi siihen edes voimia, ehkä joku naurettava heikko lyönti kohti lasia ja itkupotku seinään. S-ä-ä-l-i-t-t-ä-v-ä-ä.

Minä olen ruvennut keksimään itselleni tekosyitä, miksi en menisi kouluun, miksi en lähtisi paria tuntia aikaisemmin, ja olen huomannut lusmuilevani. Olen niin väsynyt ja riittämätön tunne itsestäni ei haluaisi helpottaa nukkumistani. Minä murskaannun.

Olen palasina, olen ollut aina, Kuu piti minut yhdessä voimakkaalla otteellaan, kontrollillaan jonka olen todennut itselleni hyväksi. Minä tarvitsen ihmisen, joka pitää minut aisoissa, minä tarvitsen hänet, joka jaksaa ymmärtää ja potkii minua ylöspäin. Minä tarvitsen jonkun, joka komentaa ja pitää minut tunteessa, että voin aina parantua.

Nyt minä en voi parantua. Se on fakta.

Tässä vaiheessa aion palata todellisuuteen:
Hyvästi Kuu.

21:38

Me aina, mutta ei koskaan

Oma elämä on niin turtaa nyt. Vähän väliä yrittää olla tosi iloinen, mutta ei kuitenkaan.
Onnea en taida tuntea vielä pitkään aikaan. En todellista.
Vaikka voin nähdä, jutella, kuulla, se ei ole todellakaan helpottavaa, eikä helppoa.
Sitä vain vääntelehtii tuskassa ja yrittää selviytyä parhaansa mukaan.

Ja olen kyllä vähän loukkaantunut tällä hetkellä muistakin syistä.
Harkitsen vakavasti Kahlittu vapaa siisti lutka tekstin poistamista koska en halua että ihmiset löytävät blogini hakusanoilla "lutka/lutkien blogi", "lutka kuopio" yms.. Pistää vähän vihaksi, kuitenkaan, kaikki jotka minut tietää en todellakaan ole lutka, sanan oikeassa tarkoituksessa ja arvottomuudessa. No arvottomuudessa pääsen kyllä aika lähelle.

Palatakseni aiempaan, en tiedä miten tässä käy. Olen melko varma että ei hyvin,
mutta en voi vielä tietää..

Päivä 4..

..Kuun sammumisesta.

Olotila: Ahdistunut

Aika: 16:04

Tuntuu jo iäisyydeltä. Krapula ja turvonneet silmät. 

On semmonen olo kokoajan, että en osaa enää olla minä. Että teen kaiken erilailla,

että tunnen kaiken eritavalla, kuin ennen.

Ilman päihteitä, on liian todellista. Ei mitään pakokeinoa.

Sitä vaan odottaa, että pääsisi uudelleen Ihmemaahan. Siellä on minun Kuu.

Nyt sitä tässä vaan istuu, katsoo koneen näyttöä ja miettii, mitä annettavaa minulla enää on.

Hyvin mahdollisesti ei yhtään mitään, ei kenellekään.

Jos voisin vaan olla kokoajan Unessa, muokata niistä mieleiset ja nukkua.

Ei herätä koskaan.

16:14

Kuu

Minulla ei ole ajatuksia nyt. Se on hyvä, ei tarvitse huolehtia vähään aikaan kaikesta.
Olo on hieman helpottuneempi kuin eilen ja tiedossa onkin ihan mukava ilta.
Toisin sanoen alkoholia.

Vaikka kuinka ihana ja euforinen tämä seesteinen tilani on, palaan kuitenkin vielä eilisiin ajatuksiini ja katkaisen  tämän lamauttavan hyvän oloni. Hetkeksi.

Eilen..
Tuntui siltä, että joitain asioita olisi parempi ollut jättää tekemättä, sanomatta. En vain puhu parisuhteestani vaan kaikesta viimeisimpaan vuoteen liittyen. Olen tehnyt monia vääriä päätöksiä. Ja ne asiat, pahat, ilkeät, paskamaiset asiat ovat ennenkaikkea latoneet sellaisen painon harteilleni, että en tiedä mistä alkaa purkaa, ennenkuin romahdan. Olen liian mulkku yleensäkin ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole tärkeitä, ja uskokaa pois vain muutama on tärkeä. Siksi kaiken käsittelystä tulee vieläkin vaikeampaa.
Se on helppoa syyttää itseään, mutta miten erottaa fakta fiktiosta, ettei samalla kasaa lisää syyllisyyttä jo valmiiksi suureen taakkaan?
Minä tärisen, olen niin täynnä vihaa. Siitäkin haluaisin päästä pois. Jatkuvasta agressiosta.
Mitä minä teen asialle? Itken ja valitan.

Minä oikeasti yritän parantua. Minä haluan parantua. Minä yritän.

Minä rakastan sinua Kuu.

CUTTING, SELF-INJURY

Joo, mä myönnän nyt täysin. Myönnän suoraan, että minä teen sitä.
Minä vahingoitan itseäni, minä vahingoitan muita.

Alone

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Miten minun pitäisi selvitä ilman häntä? Kyllä me molemmat tiedämme, että näin on parempi. Ainakin pitäisi olla. Mutta minusta tuntuu niin ristiriitaiselta. Melkein kaksi vuotta, ja nyt, kaikki onkin ohi.
Ei sitä vieläkään oikein haluaisi uskoa. Eikä tajuta.

Mutta takaisinpäin ei voi palata.

Olen muutenkin kussut kaiken. Annoin uudenvuoden lupauksena etten ole itsekriittinen. Jaksa nyt lumppu olla vähän aikaa haukkumatta itseäsi. Eikun hups.. sieltähän se solvaus jo tulikin.

Pitäisi varmaan vaan maata sängyssä ja popsiä lääkkeitä, itkeä ja kysyä typeriä kysymyksiä itseltään, joihin on tasantarkkaan vastaus, mutta omasta mielestään se on väärä, ja oikea vastaus löytyy. Parempi vastaus.
Nyt hengitys alkaa olla vähän vakaampi. Ajattelen vieläkin jotain sydänvikaa.

No tulipahan sitten vedettyä kännit, yksin. Katsoen nyyhkyleffoja ja pillittäen aamun pikkutunneille, kunnes sammuin. Aamulla heräsin kun veli toi kahvin sängyn viereen ja sanoi että pitää herätä ja siivota ennenkuin vanhemmat tulevat takaisin kotiin.
Ei meillä kovin sotkuista ollut.

Yrittäis tässä nyt kahlata täällä polviin asti ulottuvassa jääkylmässä vedessä ja täristä ilman apua.
Kyllä minä selviän, kyllä minä pärjään.