Silence

Ja nyt mulla ei taas ole mitään sanottavaa.

Koin taas eilen kovia kolahduksia parisuhteessani ja tekisi mieli hukuttautua alkoholiin.
En nyt sentään, nythän on maanantai. Osaan vielä käydä koulua normaalisti.

Haluaisin kirjoittaa, mutta olen taas aiheista loppu.
Voisin yrittää kehitellä jotain tämän päivän aikana.
Jos yrittäisin pitää kuitenkin tämän elävänä.

And here I crawl

Loppu vuosi, yhdeksättä luokkaa. Harmaassa, vaeltaen aurinkoni perässä.
Kesäloma oli rauhallisempi kuin edeltävä, mutta sain aikaan silti paljon tuhoa itsessäni aina kun join alkoholia.
Viimeisin viiltoni oli kun rikoin pullon ja viilsin käteni niin, että lihakset näkyivät melkein luuhun asti.
Sen jälkeen päätin lopettaa. Näin ei voinut enää jatkua, en halunnut enää aiheuttaa sitä huolta läheisilleni jotka kärsivät jo minun näkemisestäni kun olin tässä kunnossa.  Enää olisivat puuttuneet vain huumeet ja olisin ollut täydellisesti typerin ihminen kaikista.
Sitten en enää ole viiltänyt vaikka on ollut tilanteita missä se on ollut niin lähellä. Olen jo menossa parempaan suuntaan sen kannalta.

Taas kerran uusi koulu alkamassa, olin peloissani. Saisinko rauhan vai jatkuisiko kiusaaminen toiseenasteen koulutuksessakin?
Eikä se jatkunut, olen ollut hyvin tyytyväinen nykyiseen kouluuni.

Harmaa jatkui, ei vivahdetta sinistä, eikä myöskään lämpimiä värejä, vain harmaata.
Jossain tilanteissa rakkautta, mutta muuten vain tätä.

Sitten tipahdin takaisin rotkoon, en vajonnut vain tipahdin. Se oli lokakuuta ja pitkäaikainen suhteeni kolahti päin epäluuloa ja haaveita jostain muusta. Ei minun kohdallani, mutta suhteeseenhan tarvitaan kaksi?
Siitä tänne asti olen viettänyt pohjalla aikaani. Toivoen että aurinko ilmestyisi tänne, minun risukasaani, ettei se ohittaisi tätä, koska onhan auringolla muutakin tekemistä kuin helpottaa elämääni.

Tässä oli hieman syvempi tarina menneisyydestäni. Jos haluatte kuulla joltain aikaväliltä enemmän niin voi pyytää.
Kiitos,
ja hyvin kiitollisena

Lucy

A Chance to a new start

8lk:n kesäloma jatkoi samaa rataa kuin vuosi. Toisella viikolla lomaa alkanut rippikoulu ei parantanut asiaa ollenkaan. Minut heitettiin sieltä ulos keskellä yötä, ilman mitään pätevää syytä.

Siksi sainkin suorittaa koulun loppuun netissä.

Rippirahat sitten ryyppäsinkin kahteen viikkoon, omat rahat kesti viikon, kaverin rahat toisen. Sitten taas alkoi rahan varastaminen, että sai pään sekaisin.

Mutta sitten tuntui kuin olisin saanut jotain hyvää takaisin näistä vuosista jotka oli imeneet minusta kaiken irti.

N.

Hän palautti minut takaisin ihmemaailmaan, joka tällä kertaa oli todellisuus. Unohdin joka päiväisen ryyppäämisen, unohdin muut. Oli vain hän. Ja se riitti, kaikki muu oli yhdentekevää.

Aloin tulla rauhallisemmaksi ja passivoiduin kaikelle mihin ennen olisin mennyt mukaan ilman sekunnin miettimisiä.

Sain mahdollisuuden näyttää luotettavuuteni, mahdollisuuden uuteen alkuun.

En todellakaan käyttänyt mahdollisuutta niinkuin se oli tarkoitettu.

Aiheutin yhä mielipahaa ja huolta tempauksillani ja viiltelyllä joka jatkui käsistä kylkiin ja jalkoihin.

En päässyt psykologeista eroon, en saanut apua mitä tarvitsin.

9lk. syksy

Mutta pikkuhiljaa, askel askeleelta aloin nousta rotkosta, aloin kiivetä. Rakkaus paransi.

Mutta revin senkin, sen vähän hyvän ja olin epätoivoinen uskoin vielä voivani nousta ylös, vaikka siitä alkoi  hidas vajoaminen takaisin pimeään. Jossa vietin aikani yksin.

Sitten tuli se harmaa kausi. Kun olin kaiken keskivälillä, kun olin seesteinen ja unessa. Kaikki oli tasaista ei liian huonoa, ei liian hyvää. Tasaista.

Kunnes avasin taas silmäni uudelleen.

Kolmas kuukausi raskaana, tuli aika yllätyksenä, ei sitä vielä huomannut. Ensimmäinen ajatus molemmilla, hänellä ja minulla, oli hankkiutua eroon siitä, nopeasti, ennenkuin kukaan huomaisi.

Sitten minä join. Minä join niin paljon saadakseni pahanolon pois, saadakseni sen pois, mutta sitten tulikin se viaton ajatus. "Kumman silmät hänellä olisi?" Siitä seurasi lisää, "miiltä hän kuulostaisi, haluaisinko pidellä häntä, pystyisinkö huolehtimaan?" Tottakai tiesin, että en, mutta kaikki tuo teki elämästäni helvettiä.

Sitten tuli keskenmeno, ennenkuin sain pilleriäkään suuhun.

Olin tappanut sen viattoman pienen sydämen viinalla. Oliko se häntä arvokkaampaa?

Nyt en ikinä kuulisi hänen sydäntään, nyt en ikinä näkisi hänen silmiään. En ikinä tuntisi hänen ihonsa lämpöä.

En ikinä. Hän oli kuollut sisälläni. Minä olin taas kerran tappanut itseni.

Hyvää yötä

Forgive me for my selfishness

Ei savua ilman tulta.

Seitsemännen vuoden jälkeinen kesäloma, viimeinen kokonainen lomaviikko ja minulle ilmoitetaan, että vaihdan koulua.
Miten minua pelottikaan, uusi alku tyhjästä?
Onneksi tunsin sieltä muutaman ihmisen, mutta silti olin niin kauhuissani siitä, että en tiennyt koulusta yhtään mitään.

8lk. Talvi

No huomasin kuitenkin ensimmäisen viikon jälkeen, kun koulut olivat alkaneet, että sopeuduin sinne hyvin. Ensi alkuun.

En minä välttynyt kiusaamiselta, kaikki tiesivät juorut minusta ja sen takia koin yhä kiusausta ja väkivaltaa.
Joten aloin itse agressiiviseksi.
Minusta tuli helposti provosoituva, helposti puolustautuva, helposti hyökkäävä.
Koin vallantunteen siinä kun uhkailin, kun kävin kimppuun. Mutta ei se tehnyt minulle hyvää oloa.

Se vuosi oli yksi katastrofi.

Rupesin juomaan enemmän ja enemmän alkoholia, kunnes siitä tuli viikottaista, oli sitten rahaa tai ei, jostain sitä sai varastettua. Halusin vain hukuttautua pahaltaololtani humalatodellisuuteen, missä kaikki oli ensi alkuun
hyvin, sitten taas kamalan vääristynyttä ja todellisempaa.
Ei tätä voinut paeta.

Silloin alkoi viiltely uudelleen. Itsekkäästi "paransin" oloani saksilla, veitsillä ja neuloilla. Sain arvet jotka pysyvät kanssani aina.
Viilsin aina silloin, kun sain kohtauksen ja niitä tuli viikoittain, joskus vain tökkäsin neulan useita kertoja kaikkialta kehostani läpi. Ruumiini on ruma ja rujo.

Mutta kielsin sen, että olin sairas. Minusta olin terve ja elin elämääni täysillä, mutta nyt näen kuinka vähän aikaa tuosta vuodesta minä tosiaan olin elossa. Tapoin itseni monta kertaa.

Sweet Dreams

Before i got here

Jumissa tässä rotankolossa...

Ylä-aste.
Maailman rankimmat vuodet ikinä.
Seitsemäsluokka oli yhtä helvettiä, opettajat eivät oikein osanneet asettua asemaani ja äiti oli poissa kuudennen luokan lopun ja seitsemännen luokan alun.. Ei ketään kenelle puhua, ei ketään kehen luottaa.
Joten kaikki se suuri musta massa, ahdistuksen varjo pakkautui mieleen, sydämeen, koko ruumiiseen.
Päihteet ja väkivalta. Ei hyvä paikka pienelle ihmiselle.
Kukaan ei kuullut minua, eikä kukaan huomannut, muilla oli aina niin paljon enemmän kuin minulla. Minulle ei jäänyt mitään. Ei ketään kenelle sanoa, että minä olin pulassa itseni kanssa.
Vuoden lopuksi päädyin ensimmäistä kertaa psykologille ja huomasin että tämä tietty henkilö osasi puhua niin rauhoittavasti, että melkein jo luulin pääseväni eroon siitä kaikesta mitä kävin läpi pääni sisällä.

Ahdistus ja vaikea masennus. Lääkkeet.

olin soma 7 lk.

Se kaikki oikeastaan johtui siitä, kun en ollut sinut itseni kanssa, minulla ei ollut kavereita tai edes yhtä ystävää jolle olisin uskaltanut uskoutua. Minä vihasin ihmistä, minä halveksuin koko tätä lajia.
Kuten vieläkin. En osaa luottaa.
Aina ennen, kun luulin, että pystyin kertomaan kaiken, se kaikki kerrottiin eteenpäin.
Minusta tehtiin huijari, valehtelija ja ennen kaikkea huora.
Minut lavastettiin siihen kaikkeen ja minusta kerrottiin niin ilkeitä asioita, että sen paineen kasvaessa sain
useita kohtauksia jolloin menetin muistini ja tajuni. Kohtauksia koulussa, bussissa, kotona, ihan missä vaan.
Vahingoitin itseäni lyömällä tai polttamalla.
Olin sairas mutta kenelläkään ei ollut aikaa huomata, minulla ei ollut rahkeita kertoa.

Halusin vain pois.

Hyvää yötä ihmiskunta.

Palaan alkupisteeseen

Takaisin tähän rotkoon, ja pyynnöstä takaisin menneisyyteen.

Kaikki tämä alkoi kun olin kuudennella luokalla, ja minun kaveriporukkani hylkäsi minut täysin, syynä oli se, etteivät he uskoneet minua enää, tosin todistin kyllä kaiken, mutta kuka virheitänsä myöntää? En minä, eivät he.
No ongelman ydinhän sitten oli siinä, että oli totaalisen yksin, he olivat kääntäneet kaikki minua vastaan ja ennen sitä luokan  "syrjäytyneimmät" käyttivät minua hyväkseen, jotta saisivat kerrankin ääntänsä julki, julmaa tuo ala,ylä-aste aika.

olin soma 6 lk.

No siinä oli ajatusta mitenkä lähteä hukuttautumaan ja erilaisia tekniikoita millä saisin lievitettyä tätä kipua ja tutustuin noidankehään nimeltä viiltely. Sitä sitten kokeilin, mutta se ei sitten ollut se ratkaiseva aika vielä milloin siitä kehittyi tuo kylmä rinki mikä jatkui mutta back to business.

No sitten tulikin kesä ja sain vietettyä sen pelossa alkavaa yläastetta odottaen.

Kaikki samat ihmiset olivat siis yläasteellakin luokalla joten tämä kaikki jatkui jatkui ja jatkui..

Sieltä se alkaa. Eikä aio loppua.
Postaan huomenna lisää, ei makeaa mahan täydeltä.

Hyvää yötä.

I fall into a hole, and i cant take no more

Ei tästä tule kyllä yhtään mitään. Jos ei tule ideaa niin ei tule blogiakaan.
Typerää..