Caution! Floors are wet, been crying..

En ole vielä rämpinyt lähellekääm läpi yötä,
pimeys jatkuu kuin monien satojen kilometrien mittainen tunneli.
Osaan sanoa kohteliaasti kiitos, mutta kukaan ei kuule kun itken yksin.
Mutta...
tie on välillä, hetkittäin kevyempi,
Koska ei mikään voi viedä sinua minulta.
Ei mikään.
Mutta sinä satutat, kovinkin.
Siksi itken lattialle lammikot, en ymmärrä miksi olet vakuuttunut valehtelustani.
Mutta kuitenkin, rakasta ja tarvitse minua.
Älä lähde.

melkein siellä

emotionaalisesti vammainen

Harmaa

Eilen vietin oikean hyvin todellisen päivän. Päivän jolloin joka minuutti ja joka sydämen sykäys pysyi todellisuudessa, eikä edes yrittänyt päästä mielen rajamaille.
Se päivä oli kauhea.
Ei niin kauhea kuin oletin, mutta ahdistavampi kuin luulin.
Siksi sorruin alkoholiin ja sen tuomiin illuusioihin paremmasta.
Toisin sanoen, pystyin kuvittelemaan todellisuudessa.

Eilinen sai minut miettimään tätä harmaata, seesteistä elämääni tällä hetkellä.
Asiat eivät ole hyvin, mutta eivät kallistu liikaa rotkoon päin. Olen oppinut rakastamaan tätä, kun en voi tuntea mitään, ajatukseni harhailevat ja minusta tuntuu kuin kaikki on vain unta. Että vain horjun täällä jonkun minimaalisen pienen virheen takia.
Sitten se eilinen tuli päätökseensä ja tajusin, että kaikki eivät pidä tästä tilasta. Joillekin se on maailman ahdistavin paikka ja he yrittävät stimuloida aivojaan vaikka ajattelemaan itsemurhaa tai sitten tsempata itseään uuteen nousuun.

Minä en. Minä pidän tästä, kunhan olen turtunut tälle kokonaan, minua ei voi enää satuttaa tässä tilassa.
Kaikkien viiltojeni kautta olen tähän aina päässyt ja silloin ei ajattele enää mitään.
Olen onnellinen että olen tässä tilassa nyt ilman viiltoja ja palovammoja.

Uudistetaan

Ei, nyt myönnän että minua ei pelota uudet asiat. Eivät enää.
Olen kohdannut niin paljon asioita elämässäni, niin paljon pelottavia, väkivaltaisia ja pahoja, että minä en pelkää mitä vastaan tulee.
Periaatteessa, mikään ei enää kai edes voi olla pahempaa.

En ole päässyt juttelemaan pitkään aikaan. Tosin, en kyllä tule edes hyvinkään toimeen psykologini kanssa. En jaksaisi edes puhua hänelle.
Niin paljon mielummin puhuisin entiselle lääkärilleni joka osasi ymmärtää.
Taas matkataan kohti räjähdyspistettä, siis jos en saa tätä kaikkea ulos tulevina päivinä. EN nyt jaksaisi kestää totaalista romahdusta tai paniikkikohtausta joka pahaenteisesti nostaa päätään tuolla edellä.
Voi kun lääkärini tulisi takaisin.

Minä olen siis päättänyt näillä uudistuksilla, että.... en edes tiedä, mutta tunnen että jokin muuttuu. Joten, kirjoitan kun tiedän.

Toivottavasti uudistun parempaan päin.

totuuksia

Minä valehtelin.
En minä kaatunut ja käteni auennut kivestä.
Minä viilsin sen lasinsirulla.
Häpeän vain kertoa sen.
Anteeksi.

ruokaista

Hassua, kaikki ihmiset aina sanovat minun olevan niin iloinen ja energinen kaikkialla, en kai sitten näytä itseäni kokonaan.

Olen nykyisin hyvin herkkä. Tulen kaikista pienimmistäkin asioista surulliseksi.
Kaikki on vain nykyisin niin suurta minulle. Olen taas niin yksikseni, tuntuu että minulla ei olisi ketään joka olisi täällä. Ymmärtäisi minua.

Syön hieman paremmin taas. Koulujen alettua olen unohtanut kaiken rutiinin, syön yltiöpäisesti. Keho haluaisi minun vain jatkavan tätä, aivoni ja mieleni taas huutavat tuskasta ''Olet lihava!''
Ei, minä en ole, kyllä, valitettavasti minä olen.
Ajattelin aloittaa syyskuun alusta kahvilla. Vain kahvia ja tupakkaa. Muuta en tarvitse. Ehkä vain vähän ruokaa, mutta ei turvaruokaa. Sitä en saa oksennettua.
Vihaan sitä, vihaan hiusten roikkumista yltäpäältä limassa. Olenko silloin kaunis?
En minä ole. Kyllä, minä olen.

Minä

En ole kirjoitellut.
Ei tätä blogia kyllä kukaan varmaan luekaan.
Ihme jos joku tänne eksyisi.

Olen vaatesuunnittelualalla parhaillani, tuntuu hieman paremmalle ja vuosiin olen oikeasti motivoitunut, saan tästä kai jonkinlaista voimaa.

Hyvä kai niin.