Harmaa

Eilen vietin oikean hyvin todellisen päivän. Päivän jolloin joka minuutti ja joka sydämen sykäys pysyi todellisuudessa, eikä edes yrittänyt päästä mielen rajamaille.
Se päivä oli kauhea.
Ei niin kauhea kuin oletin, mutta ahdistavampi kuin luulin.
Siksi sorruin alkoholiin ja sen tuomiin illuusioihin paremmasta.
Toisin sanoen, pystyin kuvittelemaan todellisuudessa.

Eilinen sai minut miettimään tätä harmaata, seesteistä elämääni tällä hetkellä.
Asiat eivät ole hyvin, mutta eivät kallistu liikaa rotkoon päin. Olen oppinut rakastamaan tätä, kun en voi tuntea mitään, ajatukseni harhailevat ja minusta tuntuu kuin kaikki on vain unta. Että vain horjun täällä jonkun minimaalisen pienen virheen takia.
Sitten se eilinen tuli päätökseensä ja tajusin, että kaikki eivät pidä tästä tilasta. Joillekin se on maailman ahdistavin paikka ja he yrittävät stimuloida aivojaan vaikka ajattelemaan itsemurhaa tai sitten tsempata itseään uuteen nousuun.

Minä en. Minä pidän tästä, kunhan olen turtunut tälle kokonaan, minua ei voi enää satuttaa tässä tilassa.
Kaikkien viiltojeni kautta olen tähän aina päässyt ja silloin ei ajattele enää mitään.
Olen onnellinen että olen tässä tilassa nyt ilman viiltoja ja palovammoja.