Uudistetaan

Ei, nyt myönnän että minua ei pelota uudet asiat. Eivät enää.
Olen kohdannut niin paljon asioita elämässäni, niin paljon pelottavia, väkivaltaisia ja pahoja, että minä en pelkää mitä vastaan tulee.
Periaatteessa, mikään ei enää kai edes voi olla pahempaa.

En ole päässyt juttelemaan pitkään aikaan. Tosin, en kyllä tule edes hyvinkään toimeen psykologini kanssa. En jaksaisi edes puhua hänelle.
Niin paljon mielummin puhuisin entiselle lääkärilleni joka osasi ymmärtää.
Taas matkataan kohti räjähdyspistettä, siis jos en saa tätä kaikkea ulos tulevina päivinä. EN nyt jaksaisi kestää totaalista romahdusta tai paniikkikohtausta joka pahaenteisesti nostaa päätään tuolla edellä.
Voi kun lääkärini tulisi takaisin.

Minä olen siis päättänyt näillä uudistuksilla, että.... en edes tiedä, mutta tunnen että jokin muuttuu. Joten, kirjoitan kun tiedän.

Toivottavasti uudistun parempaan päin.

totuuksia

Minä valehtelin.
En minä kaatunut ja käteni auennut kivestä.
Minä viilsin sen lasinsirulla.
Häpeän vain kertoa sen.
Anteeksi.

ruokaista

Hassua, kaikki ihmiset aina sanovat minun olevan niin iloinen ja energinen kaikkialla, en kai sitten näytä itseäni kokonaan.

Olen nykyisin hyvin herkkä. Tulen kaikista pienimmistäkin asioista surulliseksi.
Kaikki on vain nykyisin niin suurta minulle. Olen taas niin yksikseni, tuntuu että minulla ei olisi ketään joka olisi täällä. Ymmärtäisi minua.

Syön hieman paremmin taas. Koulujen alettua olen unohtanut kaiken rutiinin, syön yltiöpäisesti. Keho haluaisi minun vain jatkavan tätä, aivoni ja mieleni taas huutavat tuskasta ''Olet lihava!''
Ei, minä en ole, kyllä, valitettavasti minä olen.
Ajattelin aloittaa syyskuun alusta kahvilla. Vain kahvia ja tupakkaa. Muuta en tarvitse. Ehkä vain vähän ruokaa, mutta ei turvaruokaa. Sitä en saa oksennettua.
Vihaan sitä, vihaan hiusten roikkumista yltäpäältä limassa. Olenko silloin kaunis?
En minä ole. Kyllä, minä olen.

Minä

En ole kirjoitellut.
Ei tätä blogia kyllä kukaan varmaan luekaan.
Ihme jos joku tänne eksyisi.

Olen vaatesuunnittelualalla parhaillani, tuntuu hieman paremmalle ja vuosiin olen oikeasti motivoitunut, saan tästä kai jonkinlaista voimaa.

Hyvä kai niin.

Minäkin olen ihminen

Anteeksi vain, te nenäkkäät pienet kärpäsenpaskat, jotka puhutte meistä halveksuen. Me jotka sairastamme masennusta, syömishäiriöitä sun muita, mekin joudumme sairaalaan syystä, mekin olemme IHMISIÄ.

Älkää te äpärät tulko valittamaan että me kulutetaan teidän veroja, siksi että olemme sairaalassa, ja että viemme syöpäpotilaiden paikat sieltä, meilläkin on sairaus ja mekin tarvitsemme yhtä paljon hoitoa!

Anteeksi tämä vuodatus mutta kun VITUTTAA.

dissosia, psykoosi ja kaksisuuntainen mielialahäiriö

Päättäisivät jo mikä minua vaivaa.
Olen niin yksin tämän kehon kanssa, olen niin yksin mielessäni, pelkään pimeyttä, aikaa jolloin en voi ajatella.

Tarvitsen salasanan, tunnuksen, jonkin, jolla pääsen käsiksi muistoihini.
Kaikki on kuin yhtä suurta palapeliä elämässäni.
Jotkin palat lieneevät hävinneet, en ole löytänyt niitä.

Miten sanoisin kenellekkään, että kehossani, sen sisällä tapahtuu jotain. Jokin muuttuu, jotain tulee lisää... Jokin vähenee.
Minua hieman pelottaa.

Yritin eilen pitää hauskaa. En pystynyt ja tunsin sen hiipivän kehooni. Se pakottaa minua. Se käskee tekemään kauheita asioita. Eikä se halua auttaa.
Se poltti käteni sytkärillä.
Paha olla.

Isä

"Sä oot vahva, mä tiedän sen."