"Taide syntyy tuskasta"

...bullshit.

Tänään maalannut taulun, äidille huomiseksi syntymäpäivälahjaksi. Tänään aloittanut asiakastyön koulussa.
Tänään tuijottanut tyhjää ruutua ja ihmetellyt, mitä helvettiä.

Punainen hiusväri alkaa kulahtaa, aika värjätä uudelleen. Kasvot ovat niin elottomat, hieman sinertävät, että täytyy maalata nekin, joka aamu terveen väriseksi tummemmalla meikkivoiteella. Silmänalusia en saa vaaleiksi millään. Ne ovat mustat, tekevät silmäni elottoman näköisiksi.

Olen taas räjähtämispisteessä.
Sen jo huomaa siitä, että alan käyttäytyä yli energisesti, kai se on jotain "huomionhakua" omalla tavallaan. Vaikka pyrin kyllä kertomaan kaikille että "se on vain minun luonne", jota se myös onkin. Toivon että paine purkautuu, niin, että ei tarvitse vaan täristä sakset kädessä huoneen nurkassa ja muistella mitä viisi minuuttia sitten juuri tapahtui, kun vielä muistin kaiken. Kyllä minä varmaan selviän...

Sydän ei tahdo rauhoittua. Se vain takoo ja takoo. Hetkellisesti tässä jo olen miettinyt mahdollista sydänvikaa. Hengitys on vaikeaa aikaajoin. Keuhkoihin koskee, eikä tupakka tahdo auttaa asiaa. Melkein hetkellisesti ajattelin, että saatan jopa itse olla syypää tähän kaikkeen, olisikohan näin..

Jospa tästä menen "nukkumaan" ja odotan että hengitykseni tasaantuu.
Jospa ihan hiljaa vain itkisin peiton alla, jostain minimaalisesta asiasta, mutta todella hiljaa ettei veli kuule.
Jos vain yrittäisin rauhoittua ja lokeroida asiat päässäni niin, että oikeasti saisin unta.
Joskushan se on tehtävä..

Kuitenkin,
hyvää yötä, toivoo Lucy.

Hankalaa

En taaskaan tiedä mitä kirjottaisin, mistä kertoisin ja mitä haluaisin oikeastaan jakaa kanssanne.
Otan yhä vastaan aiheita mistä haluaisitte tietää kuulla ja mielelläni kuulisin mitä odotatte tältä blogilta.

Koska eihän tällä ole mitään muuta syytä kuin purkaa paineita jota siis teen kirjoittamisen kautta, olkoon se yksi aihe erikseen josta voin kertoa, mutta siitä on tullut taas jonkinnäköinen kynnys, että on hankala kertoa, kun en tiedä mitä minulta odotetaan.

Kiitos tähän mennessä kaikille jotka ovat uskaltaneet kirjoitella minulle blogiin ja muuallekin kommentteja tästä rotkostani.

Lucy

En voi mennä nukkumaan

En saa unta.
Minua on ahdistanut jo viikkoja tauotta. Tuntuu ettei mitään saa ulos mielestä, eikä mitään saa käsiteltyä loppuun asti. Ei jaksaisi mennä kouluun, ei jaksaisi tehdä mitään muuta kuin vaan olla yksin kotona.
Ei ketään lähellä, etten vain satuttaisi käytökselläni, joka on ollut narsistista ja rumaa.
Enkä uskalla sanoa mitään.
En uskalla nostaa päätäni, enkä kertoa kenellekään.... kertoa mistään.
Haluaisin vain että se olisi jo itsestäänselvyys miksi minulla on paha olla. Että ei tarvitsisi purskahtaa itkuun kenenkään nähden, ei vaikuttaa heikolta. Ettei vain tarvitsisi kertoa.

Olenko nyt epäselvä?
Kai teillä kaikilla on asioita, joita, ette haluaisi jakaa muille, mutta joskus on vaan pakko.
Minä en ole vielä valmis sellaiseen.
Olisihan se helppo kirjoittaa, vaan kun en voi, en tänne. En minnekään.
Eli se pesii sisälläni kuin loinen, se leviää joka puolelle kehoani kuin syöpä.
Se heikentää minua fyysisesti ja henkisesti.
Ja en osaa enää huutaa, en pyytää apua.
Koska luulen pääni sisällä että se on itsestäänselvyys.
Ja minä ruostun ruostumistani, kunnes ei ole enää mitään, mikä voisi palaa loppuun.
Kunnes kehoni on revitty, ulkoa ja sisältä.

Minuun sattuu niin paljon se, että olen pettänyt itseni ja muut. Minulla meni niin hyvin.
Mutta kun pitää olla idiootti, niin eihän mitään muutakaan ole odotettavissa.

En voi mennä nukkumaan.

Hyvää yötä kuu.

Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta en voi.
Minun pitäisi päästää se kaikki ulos, mutta en täällä.

Kukaan ei oikein enää juttele minulle, eikä se lisää halua kertoa mitään kenellekään.
Mutta silti tarvitsisen jonkun jolle kertoa kaikki, muuten pää räjähtää.

Sellaiselle ihmiselle joka oikeasti haluaa kuulla, ja auttaa. Ja joka ei vaivaannu siitä kun avaan kaikki ovet sieluuni niin, että joka ikinenkin likainen yksityiskohta tulee julki.
Että minun ei tarvitsisi huutaa tyynyyn ja repiä itseäni. Että voisin pysyä kokonaisena.

Mitä minä nyt teen.

Kuka minä olen nyt

Pieni postaus tämän hetken tunnelmista ja siitä kuka minä nyt olen.

Olen ensimmäisen vuoden vaatetusalanopiskelija ja siis 16 vuotias.
Asun vanhempieni, isoveljen ja koiran kanssa Kuopiossa. Minulla on oma huone jota en saa siivottua.
Rakastan laulamista ja musiikkia, koska sillä voi selittää niin monta asiaa ymmärrettävästi.
Olen menossa harmaassa maailmassani ja olen taas rysähtänyt alas, mutta haluan nousta,
ja tulen nousemaan.
Minulla on ainakin yksi maailman luotettavin ystävä ja myös poikaystävä jota rakastan koko sydämestäni.

Falamandus Once Upon A Kick, eli meidän Dientje (kuva syksyltä)

Harrastan siis laulamista ja nyt olen innostunut (!) tästä koirailusta, eli harrastan näyttelyitä ja agilityä.
EN ole koskaan pitänyt liikunnasta, mutta tätä kautta pystyn pysymään edes kerrankin kunnossa.

Elämäntapani ovat huonot, ryyppään aika paljon ja tupakoin sitäkin enemmän.
Tarkoitus olisi vähentää kumpaakin ja tähän mennessä voin sanoa, että olen onnistunut molemmissa.

Tällä hetkellä, kun kirjoitat tätä, minulla on oikeastaan aika hyvä olo, vietin todella mukavan illan poikaystävän seurassa, yritimme pelata taru sormusten herraan liittyvää lautapeliä joka oli ilmeisesti suunnattu lapsille, mutta oikeasti se oli pirun vaikea ymmärtää. Huomenna uusinta yritys.

Nyt yritän vain stressata mahdollisimman vähän, mutta edessä olis se testin osto.. Ei huvittaisi yhtään, mutta parempi nyt jos joutuu ruveta taas toimenpiteisiin.
Miten voinkaan olla näin huolimaton.

Hyvää yötä toivottaa Lucy

Elämäni kevät

• olet sosiaalinen
• sinulla on kavereita
• sinulla on rakastavat vanhemmat
• sinulla on poikaystävä
• käyttäydyt energisesti ja iloisesti

Et sinä VOI olla masentunut, et sinä Voi olla surullinen.

Kyllä minä olen sosiaalinen, en halua että suljen itseni nurkkaan mieleni ulkopuolella, koska niin vain ei tämä maailma pyöri.

Kyllä minulla on kavereita, miksei olisi? Ei minua kaikki vihaa, ei minun tarvitse itkeä vessassa yksin, jos minulla on mahdollisuus pyrkiä eteempäin.

Kyllä minulla on rakastavat ja huolehtivat vanhemmat, eikö mieleni siis voi kärsiä jos minulla ei ole alkkis vanhemmat jotka pieksevät minua kokoajan?

Kyllä minulla on poikaystävä joka rakastaa minua, miksei olisi jos minulla on rahkeita antaa sympatiaa muille ihmisille?

Kyllä minä pidän yllä tätä energiaa ja iloisuutta, koska ei kanssaihmisten ole pakko kärsiä ja ahdistua MINUN käytöksestäni, ja minun ei ole pakko jakaa tätä kaikkea muille.

Minä olen tempperamenttinen ja olen ollut hyvin lukittuna sisälleni, kuten vieläkin.

Minä tunnen sisälläni ahdistusta ja tuskallisuutta, minä saan kohtauksia, mutta toki ei, ei en todellakaan voi olla masentunut koska minullahan on niin helvetin hyvä olla muuten!

Kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu sisältä päin, kukaan ei voi taydellisesti arvioida toista käytöksen perusteella. 

Ja minä en ole täällä surkuttelemassa sitä mitenkä kaikki on niin pahaa minulle ja että elämä on niin arvotonta ja, että minulla on niin huono paska elämä itselläni, että haluan tappaa itseni kaikilla tavoilla, koska en ansaitse sitä ja olen niin itsekäs ja kieroutunut lumppu.

Minä HALUAN parantua, mutta se on niin pirun vaikeaa, kun on kokenut niin paljon sitä mitä ihminen voi tehdä muille ja itselleen.

Kiitos teille jotka jaksavat ymmärtää minua niinkuin olen.

Lucy

Kiipesin korkealle, tulin ryminällä alas

En ole ollut ylpeä itsestäni viime päivien aikana.
Kokoaikainen riitely poikaystävän kanssa on saanut minut turtumaan ja
en enää osaa olla empaattinen sellaisissa tilanteissa. En osaa/halua ymmärtää toista.
Sain käteeni puukon ja kyljet ovat taas auki. Samoin kuin kämmen.
Pelko ja ahdistus ajaa minua matalaksi enkä uskalla nostaa päätäni täältä.

Pääsin niin pitkälle, kiipesin niin korkealle.
Olen taas kokenut ruhjeet alastulossa.
Haluaisin niin kovasti olla terve, mutta en edes ole syönyt lääkkeitä kuukausiin.
Mitä vittua se sitten hyödyttää.

Ylihuomenna psykologille, istun taas tunnin siellä puhumatta mitään.
Ei se osaa kysyä kuin "Millainen olo?", "miten menee perheen kanssa?", "no millainen olo nyt on?"
Voisin taas "unohtaa" sen ja olla menemättä.

Ei merkkiäkään kuukautisista. Olenko taas raskaana?
Jippiaijei vittu että pyyhkii taas helvetin hyvin.